Arvo Oksanen, rohkea visionääri

VETO kiukaiden isä, Arvo Oksanen syntyi Helsingissä vuonna 1908. Hän asui ensimmäiset vuotensa Kalliossa, missä kävi myös koulun. Arvo oli perheen lapsista nuorin. Hänen isänsä työskenteli konepajassa työnjohtajana ja teki ahkerasti töitä perheen elättämisen eteen.

Luonteeltaan Arvo oli ystävällinen ja tarkkanäköinen visionääri. Hänellä oli kyky hahmottaa kokonaisuuksia ja keksiä, miten asioita pystyi tekemään entistä paremmin ja tehokkaammin. Ideat eivät jääneet vain idea-asteelle. Hän vei ideoitaan rohkeasti eteenpäin ja tuli tehneeksi elämänsä aikana monia uraauurtavia keksintöjä sekä maatalouskoneisiin että saunan kiukaisiin.

Työ Muko Oy:ssa oli iso osa Arvon elämää, ja määritteli samalla paljon koko Oksasen perheen elämää. Puoliso Liisa Oksanen kävi aluksi päivätöissä kodin ulkopuolella, mutta myöhemmin hänkin työskenteli Mukossa. Oksasilla oli kolme lasta, joista Anneli tuli töihin Mukoon heti valmistumisensa jälkeen. Arvo Oksasen kuoltua vuonna 1992 Anneli jatkoi Mukon toimintaa miehensä Timon kanssa. Nyt heidän poikansa, Henri Salokangas jatkaa kolmannessa polvessa Mukon toimintaa.

Arvolla oli iso ystäväpiiri, jonka kanssa hän nuoruudessaan harrasti mm. ratamoottoripyöräilyä. Moottoripyöräily ja myöhemmin autot olivat hänen rakkain harrastuksensa. Tämän lisäksi hän käytti vapaa-aikansa saunankiukaiden kokeiluun Espoon Siikajärvellä.

Uransa aikana Kauppaneuvos Oksaselle myönnettiin kymmenittäin erilaisia kunniakirjoja ja diplomeja lukuisista keksijäinmessuille ilmoitetuista innovaatioista, sekä maatalouskoneisiin liittyvistä keksinnöistä että saunan kiukaisiin liittyvistä keksinnöistä. Hänet valittiin mm. Belgian keksijäin ritarikunnan ritariupseeriksi. Suomalaisia ja ulkomaisia patentteja Oksaselle myönnettiin eri keksinnöistä kymmenkunta.

Ote Koneviesti-lehden haastattelusta vuodelta 1991 (toimittanut Pertti Jalonen). Arvo Oksanen kertoo Veto-puukiukaan alkuhetkistä vuodelta 1949:

”Ajelin taas yhtenä iltana Espoon Siikajärvelle kesäasunnolle saunomaan. Mietin lauteilla istuessani, voisiko kaasutuspolttoa soveltaa saunan kiukaaseen samalla tavoin kuin puukaasuttimeen. Suunnittelinkin kiukaaseen jälkipolttimen eli erillisen lieskapesän, johon johdetun ilman avulla kaasujen palaminen ratkaisevasti tehostui. Puunkulutus putosi puoleen ja teho lisääntyi kolmanneksen. Kaikki, jotka kävivät meillä saunassa kehuivat kiuasta kilvan.”

”Professori Tuomola VTT:sta oli puskaradion välityksellä saanut tietää vähän polttoainetta kuluttavasti kiukaasta ja halusi tulla saunomaan. Mikäs siinä, minä sanoin, ja sovimme päivästä. Tuolloin oli syksy, järvi oli jäässä ja pakkasta pari astetta. Olin pannut pesään pieniä, kuivia puita ja tuohta vähän joka rakoon. Lisättyäni vähän puita pesään varttitunti tulen sytyttämisestä pyysin Tuomolaa riisuutumaan saunaan menoa varten. Hän tohti epäillä, tokko sauna jo on kylpykunnossa. Mutta kun mittari näytti noin viiden minuutin kuluttua 90:ää astetta, hänen oli pakko uskoa. Kotimatkalla Tuomola kehotti ehdottomasti aloittamaan kiukaiden valmistuksen."